Hesari (HS 15.3.) kysyi suomalaisilta kulttuurivaikuttajilta, millä hallinnonalalla, medialla, yrityksellä tai instituutiolla on eniten valtaa taiteen saralla Suomessa. Kyselyn ykkönen ei ole yllätys: Helsingin Sanomat.

Kulttuuripiireissä Hesarin valta on jatkuva keskustelunaihe. Tosin, julkisesti siitä ei käydä niin ärhäkkää keskustelua, koska samalla Hesaria pelätään. Ajatellaan, että lehden arvosteleminen voi kolahtaa jossain vaiheessa omaan nilkkaan.

On totta, että Hesari on esimerkiksi kritiikin saralla merkittävä tekijä - tämä tietysti jo ylivertaisen levikkinsä takia. Mutta Hesarin mollaamisessa menevät välillä puurot ja vellit pahasti sekaisin.

Happamimmmissa kommenteissa väitetään, että Hesari voi vaieta tai murskata kuoliaaksi jonkun teoksen - oli kyse sitten kirjallisuudesta, teatterista tai muista taiteen aloista. Ehkä näinkin, mutta samalla voi kysyä, onko tämä vain Hesarin vika. Missä määrin Hesarin valta on sille hopeatarjottimella annettua? Onko se lehden vika, jos sitä luetaan kuin piru Raamattua?

Ei pidä syyttää peiliä, jos naama on vino.

Kulttuuripiireissä ajatellaan, että Hesari on se taho, joka tavallaan legitimoi taiteilijan - Hesarin arvotusta kaivataan, arvostelua pelätään. Mutta pitää muistaa, että kulttuurista kirjoitetaan kymmenissä maakuntalehdissä, ja vieläpä korkeatasoisesti.

Sitä paitsi jokaisen lehden jokainen arvostelu on yhden ihmisen näkemys kyseisestä taideteoksesta. Ei oikea tai väärä, vain yksi näkemys.

Tämä näkyi hyvin esimerkiksi kirjailija Sofi Oksasen Kansallisteatteriin kirjoittaman Puhdistus -näytelmän kritiikeissä. Hesarin Kirsikka Moring ylisti Puhdistusta, Turun Sanomien Irmeli Haapanen näki vain "paperinmakuista teatteria".

Siinä kahden Suomen parhaimmistoon kuuluvan kriitikon täysin erilaiset näkemykset samasta näytelmästä.

Arvosteluja ei siis kannata lukea Yhtenä Suurena Totuutena. Ei edes Hesarin.

Kirjoittaja työskentelee SanomaWSOY-konserniin kuuluvassa Etelä-Saimaa -lehdessä uutistoimittajana.